Ymmärtääksemme traumaa ja traumaattisten kokemusten mahdollisesti aiheuttamia ruumiillisia ja mielellisiä reaktioita, tutustukaamme hieman kehomme normaaliin toimintaan ja erityisesti hermostoomme. Trauma mielletään usein psyykkiseksi, ”korvien välissä olevaksi” asiaksi, mutta hermostoamme tarkastelemalla voimme huomata sen selkeät fyysisesti, fysiologisesti, ilmentyvät ominaisuudet. Tämä traumojen ”fyysinen puoli” on olennainen asia esimerkiksi traumaattisesta stressireaktiosta toipumisen kannalta ja se antaa perusteita osaltaan, miksi kehollisella työskentelyllä on merkittävä rooli traumojen kuntoutuksessa.
Mitä aivoissamme tapahtuu, kun kohtaamme vaaran?
Havainnoimme ulkopuolista maailmaa aistiemme kautta. Silmät, korvat, nenä ja iho ovat aisti-informaation vastaanottajia, mistä vastaanotettu aistitieto jatkaa matkaa eteenpäin käsiteltäväksi. Eri aistikanavista tuleva tieto yhdistyy aivoissa kokemukseksi siitä ”mitä minulle nyt tapahtuu”. Yhdistetty aistitieto jatkaa matkaa tästä kahteen suuntaan: nopeampaa reittiä syvemmälle aivojen vanhempiin ja tiedostamattomiin osiin ja hitaampaa reittiä ylös otsalohkoon, jossa aistittu kokemus pääsee tietoisuuteen.
Nopeampaa reittiä alas syvemmälle aivoihin mennyt aistitieto päätyy arvioitavaksi liittyykö aistimus eloonjäämiseen. Arviossa aistitietoa käsitellään nopeasti ja verrataan mm. aiempiin kokemuksiin. Jos aistitieto koetaan vaarana, lähetetään tilanteesta pikaviesti edelleen alempiin aivojen osiin, jolloin stressihormonijärjestelmä ja autonominen hermosto käynnistävät koko kehon kattavan reaktion, mikä valmistaa ihmistä taistelemaan tai pakenemaan. Koska aistitieto kulkee arvioitavaksi alas syvempiin ja tiedostamattomiin aivojen osiin nopeammin kuin ylös tiedostaviin aivojen osiin, voi uhkaavalta vaikuttavan tilanteen todellisuus selvitä vasta sen jälkeen, kun keho on jo toiminnassa. Tiedostavat aivojen osat (otsalohko) auttavat meitä havaitsemaan mitä oikeasti tapahtuu ja kuinka meidän olisi järkevä toimia. Otsalohko voi esimerkiksi todeta vaaran olleen väärä hälytys tai reaktion olleen tilanteeseen suhteettoman suuri, ja stressireaktio vaimenee.
Normaalisti toimiessaan aisti-informaation yhdistäminen, aivojen eriosien yhteistyö ja kehon reaktioiden syntyminen ja vaimeneminen tapahtuvat sujuvasti ja elämän jatkuvuuteen tähtäävästi. Esimerkiksi otsalohkomme voivat hillitä toimintaamme, ettemme ”räjähdä” jokaisessa lievässäkin vastoinkäymisessä. Ja en malta olla jo tässä vaiheessa mainitsematta, että nimenomaan otsalohkojen toimintaa vahvistamalla, voimme kehittää kykyämme kokea maailmaa tyynemmin, avoimemmin ja reagoimalla tapahtumiin tietoisemmin – tilanteen vaatimalla tavalla.
Elämänkokemusten jättämät jäljet
Kuten aiemmassa kappaleessa käy ilmi, vertaamme ympäristöstä saamaamme aistikokemusta aiemmin koettuun. Aiemmilla elämän ja varsinkin lapsuuden kokemuksilla on vaikutusta siihen, millaisena koemme itsemme ja maailman nyt. Tunnistamme esimerkiksi koiran nähdessämme sen olevan koira, koska olemme aiemmin elämässä oppinut, millainen on koira. Suhtautuminen koiriin voi olla kuitenkin hyvin erilainen eri ihmisillä aiempiin kokemuksiin liittyen. Lapsena koiran hyökkäyksen kohteeksi joutunut voi tuntea stressireaktionsa aktivoituvat aina, kun koira tulee esimerkiksi riittävän lähelle tai tietyn koirarodun lähestyessä. Tämä on tietyllä tapaa lähtökohta sille, että aiempi elämä jättää meihin osittain jäljen, mikä heijastuu nykyhetkeen.
Jos nostamme taas esiin tiedostavat aivomme eli otsalohkon, voimme oppia ymmärtämään lisää sen merkitystä. Ottaessamme vastaan aisti-informaatiota tässä hetkessä se yhdistetään kokemukseksi tästä hetkestä ja sitä verrataan aiemmin koettuun. Jos toimimme tämän pohjalta, voi toimintamme olla aiempia toimintamalleja toistavaa. Meillä suuren otsalohkon omaavilla ihmisillä on kuitenkin mahdollisuus ikään kuin havainnoida/kokea elämää puolueettomasti ajatusten, tunteiden ja tunnetilojen yläpuolella, jolloin meillä on mahdollisuus myös toimia ja reagoida aiemmasta mallista poiketen.
Mitä on trauma ja traumatisoituminen?
Ajatellaan, että ihminen joutuu onnettomuuteen, jossa häntä uhkaa selvästi vaara. Hänen aivonsa ottavat vastaan aistitietoa aistielimiemme kautta, tieto kootaan yhteen ja lähetetään eteenpäin arvioitavaksi. Vaaran ollessa selkeä, aktivoituu stressihormonijärjestelmä ja sympaattinen hermosto, mikä aikaan saa elimistön taistele- tai pakene-tilan. Kuitenkin, jos esimerkkimme henkilö ei pysty onnettomuudessaan taistelemaan tai pakenemaan eli purkamaan kehon virittäytyneisyyttä, hän lamaantuu tai muuttuu äärimmäisen kiihtyneeksi. Toisena esimerkkinä voi olla antilooppi savannilla. Hän huomaa leijonan hyökkäävän. Antiloopin keho virittäytyy välittömästi pakenemaan leijonaa. Jos tilanne muodostuu hänelle mahdottomaksi, jää hänelle ainoaksi vaihtoehdoksi lamaantua. Jos antilooppi tästä selviäsi, sen keho purkaisi stressihormonijärjestelmän lataaman virittäytyneisyyden mm. väristelemällä lihaksiaan.
Esimerkkimme onnettomuudessa ollut ihminen on joutunut kokemaan sietämättömän tilanteen kykenemättä välttämään sitä millään keinoin, jolloin hänen taistele tai pakene -reaktionsa estyi. Tapahtuman jälkeen hänen kehon stressihormonipitoisuudet eivät palaudukaan perustasolle vaaran poistuttua. Kehossa on edelleen tila, mikä virittää sitä taistelemaan, pakenemaan tai jähmettymään. Näin äärimmäisessä tilanteessa on mahdollista, että osa aivojen alueista, kuten kielellinen alue ”sammuu”, mikä vaikeuttaa tulevaisuudessa tapahtumien sanottamista. On myös mahdollista, että voimakas kiihtymys muuttaa aistitiedon normaalia mieleen painamista ja tilanteesta ei jää selkeää muistikuvaa vaan mielikuvat voivat olla pirstaleisia aisti-, tunne- tai kehollisia kokemuksia. Äärimmäisissä kokemuksissa mieli voi irtaantua tilanteesta kokonaan.
Kokemus, jossa taistele ja pakene -reaktio on estynyt ja kehollinen lataus on jäänyt purkamatta, ihminen jatkaa elämää ikään kuin traumaattinen tapahtuma ei olisi vielä ohitse. Hänen aivonsa lähettävät käskyjä erittää stressihormoneja vielä pitkään ja näin stressireaktiota säätelevät hermoyhteydet sähköistyvät turhaan. Kehoon erittyy taisteluun tai pakenemiseen virittäviä aineita ilman syytä, mistä aiheutuu monenlaisia kehollisia reaktioita. Purkautumaton lataus ja kehon virittyminen toistuvasti uudelleen voi aikaansaada myös sen, että aivojen vaaroja aistivat mekanismit valpastuvat ja reaktiivisuus uhkaavia tilanteita kohtaan lisääntyy. Normaalisti vaaratilanteita tietoisesti käsitelevän ja reaktioita tarvittaessa hillitsevän otsalohkon toiminta voi häiriintyä ja aistitieto menee suoraan stressireaktion laukaiseville aivojen alueille. Tämä osaltaan altistaa yhä helpommin ja pienemmistä asioista stressireaktion puhkeamisen.
Purkaantumaton taistele tai pakene -lataus, traumaattinen tapahtuma, heijastuu väistämättä ihmisen uusiin elämän kokemuksiin. Ihminen kokee itsensä ja maailman eri tavoin traumaattisen tapahtuman jälkeen. Voimakkaassa kiihtymisen tilassa raskas kokemus voi ikään kuin tallentua pirstaloituneeksi muistoiksi. Trauma pirstaloi elämän historiasta ajanjakson, jolloin elämän kokemus ei ole yhtenäinen tapahtuma syntymästä tähän päivään. Koska traumaattiseen tapahtumaan liittyvät tunteet, äänet, mielikuvat, ajatukset ja ruumiilliset tuntemukset ovat pirstaleisia muistoja, voivat ne alkaa elää omaa elämää tunkeutuen myös nykyhetkeen, jolloin tilannetta eletään uudelleen. Traumaattisten kokemusten uudelleen eläminen ylläpitää stressihormonien kiertämistä kehossa ja ihminen puolustautuu ja reagoi emotionaalisesti yhä uudelleen. Näin menneisyyden jättämä jälki vaikuttaa nykyhetken fyysisisiin reaktioihin.
Millainen kokemus aiheuttaa trauman?
Elämän kokemuksia ja reaktioita kokemuksiin on erilaisia. Hyvinkin uhkaavalta näyttävä tilanne ei välttämättä jätä ihmiseen suurtakaan jälkeä, jos ihmisen kokemusmaailma on aiemmasta elämästään turvallinen, hän saa purettua taistele tai pakene-reaktion esimerkiksi juuri pakenemalla sekä hän saa turvaa tilanteen jälkeen. Toisaalta jokin pitkäaikainen kuormittava ajanjakso elämässä ”josta ei ole ulospääsyä”, voi puolestaan ylläpitää stressireaktiota kehossa pitkän aikaa saaden aikaan esimerkiksi tunnereaktioita hillitsevien hermostollisten mekanismien ”väsymisen” ja muokaten näin kokemusmaailmaa. Oli tilanne näennäisesti astetta lievempi tai vakavampi, on olennaista tapahtuman jättämille jäljille henkilökohtainen kokemus tilanteesta. Yhteistä emotionaaliselle traumalle on tilanteen perusturvallisuutta ja henkilökohtaisen hallinnantunteen ylittävä kokemus, mikä voi olla toisaalta odottamaton ja äkillinen tai toistuva ja pitkäkestoinen. Lohdullista kuitenkin on, että traumojen on mahdollista eheytyä osaksi elämänhistoriaamme ilman sen aiheuttamia reaktioita nykyhetkeen. Tästä jatkamme traumoja käsittelevien kirjoitusten toisessa osassa.
Hyvinvointi ja Kuntoutus Amidan fysioterapeutit ovat erikoistuneet/erikoistuvat psykofyysiseen fysioterapiaan, missä traumaattisia kokemuksia voidaan kuntouttaa kehollisin menetelmin. Jos kiinnoistuit mahdollisuuksistamme kohdallasi, voit olla meihin yhteydessä puhelimitse 040 776 0044 tai yhteydenottolomakkeemme kautta.
Lähteet:
Levine, P. Kun tiikeri herää – Trauma ja toipuminen. 2012. Ouluprint.
Van Der Kolk, B. Jäljet kehossa – Trauman parantaminen aivojen, mielen ja kehon avulla. 2018. Viisas Elämä Oy.